Is it okay not to be okay?

Pitkään aikaan mua ei ole haukuttu tai kiusattu, koulussa ja jossain tuol ulkona ollessani. Pitihän sekin sitten tapahtua tänään. Muutenkin jo rankka koulupäivä ja ei niin kiva fiilis takana, ni bussiin menin, istuin ja näin. Sieltä tuli jotain lukiolaisia/ysiluokkalaisia istumaan mun takana oleville penkeille. Ne alko puhumaan kuinka toi tyyppi näyttää ihan sialta joka on paennut jostain maatilalta, kuvaillen mun vaatteita, joten tiedin niitten puhuvan musta. Ei mikään kiva tunne tosiaankaan.. Kommentoivat koko matkan (eivät olleet kyydissä onneksi kuin jotain kymmenisen minuuttia) siinä oikeen kovaan ääneen, että miten tommonen sika kehtaa ees tulla omasta huoneestaan ulos kun on noin vitun ruma, vois ees laihduttaa semmosen viiskytkiloo ennen kun tulee ihmisten ilmoille. Tuli siitä aika paska fiilis.
Yleensä oon ihan sujut oman ulkonäköni kanssa, ja pienet haukkumiset ei mun mieltä hetkauta, mutta toi jotenkin sattu pahemmin kuin normaalisti. Ne ei ees yrittäny peitellä sitä, että tunsi inhoa kattoessaan mua.

Useimmat ihmiset jotka ei tunne mua kovinkaan paljon (kuten monet kaverit) luulee, että oon jotenkin tosi itsevarma ja "kova"pintanen, että mua ei satuta mikään. Se että mä en itke julkisilla paikoilla tai en pakoile paikkoja joissa ihmiset voi tuijottaa mua, tai että rakastan laulaa yleisölle, se ei tarkota että mua ei satuttais kun ihmiset tuijottaa ilkeesti ja puhuu selän takana paskaa.
Aina kun mä laulan, mä en enään oo se sama Iina joka kävelee tuolla koulun käytävillä, vaan mä oon muusikko jota tyypit on tullut kattoo, tai pakotettu tullu kattoo, - sillon mulla on ihan erilailla itsevarmuutta kuin muualla.
Eli oon varmaankin todella kieroon kasvanut koska sisäisesti ujo ja halukas esiintyjä ei oo ihan järkeenkäypä yhtälö.

Mä oon aina kuunnellut kaikkien huolia, lohduttanut niitä ja antanut niille olkapään jota vasten voi itkeä ja surra. Se ei oo huono asia, mutta mä oon silloin aina työntänyt omat huoleni syrjään tai unohtanut ne hetkellisesti. Vaikka ne ois kuinka pieniä, mutta kun niitä on liian monta, se kostautuu. Nykyään en oikeen osaa ees kertoo omista jutuistani muille yhtä avoimesti kuin haluisin.

 

Tätä biisiä mä kuuntelen ja samaistun ehkä vähän liikaakin.

-Iipe

No one knows what it's like to be hated

Tietääkö kukaan sitä tunnetta, kun tuntuu että yksikään omassa perheessä ei välitä? Mä tiedän. Se ei ehkä ole ihan täysin totta, mutta siltä musta nykyään aika usein tuntuu.
Aina kun teen jotain mikä tekee mut hyvälle mielelle, tai jotain mikä on mulle tosi tärkeetä, kuten laulan, niin joku perheenjäsen tulee ja käskee lopettamaan tai muuten vain olemaan hiljaan kun hänellä on nyt tosi tärkeä ohjelma telkkarissa kesken, tai jotain vastaavaa. Se ei tunnu kivalta. Varsinkin sitten kun seuraavaksi jompi kumpi pikkusisaruksista alkaa laulaa tai tanssimaan tai tekemään jotain muuta äänekästä, ni niitä kyllä kehutaan ties kuinka paljon, eikä varmasti käsketä lopettamaan. Tässä vaiheessa ajattelet jo varmaan, että mä oon joku tyhmä lellitty kakara, joka on vain totaalisen kateellinen pikkusisaruksilleen. Oon todellakin kateellinen, mutta en lellitty kakara.

Nytkin mun pikkuveli tuli tohon viereen sanomaan että kone hänelle ja heti. Ai näinkö se menee? Mä en oo päässyt koneelle kahteen päivään, koska pikkubroidi on ollut tässä ainakin sen 6 tuntia päivässä. Reilua? Ehkä ei. Kohta se kuitenkin saa tämän, koska äiti pitää aina sen puolia, ihanaa! Mä todella rakastan mun perhettä (huomaatko sarkasmin?).

Onneksi pääsen täältä pois reilu vuoden päästä, kun lähen opiskelemaan. En tiedä vielä mihin ammattikouluun ja mitä linjaa, mutta johonkin aivan varmasti. Varmaankin lahteen leipuri-kondiittori-linjalle. Se ei ehkä ole kaukana, mutta tarpeeks kaukana näistä ihmisistä. Vielä ysiluokka pitäis kestää aliarviointia, haukkumista ja tahallista ärsyttämistä.
Silloin kun mä kerroin iskälle, että aion hakea vuoden päästä leipuri-kondiittori-linjalle se nauro mulle. Sano etten mä kestä sitä seisomatyötä ja aamuyöllä heräämistä töihin. Näättekö mitä tarkotan? Ne ei halua mun ees yrittävän. Ehkä musta tulee vaan joku joka istuu toimistossaan päivät pitkät järjestellen papereita eri pinkkoihin. Ehkä musta olisi siihen? En tiiä.

Aina kun saan koulussa kokeesta 7-8 nää on pettyneitä muhun, vaikka oisin ite tosi ylpeä ittestäni. Puhumattakaan kutosista tai vitosista (niistä en tosin oo ylpeä..). Yritän aina parantaa, mutta joskus se ei vaan onnistu.

Tää biisi on sellanen jota kuuntelen ja laulan aina kun on tämmönen tunne. Tää biisi on mun tunteet.

-Iipe

The beginning of something not so awesome

Nyt alkoi sellainen blogi, joka ei niinkään ole tarkoitettu ulkopuolisille lukijoille, vaan minulle itselleni. Haluun vain kirjoitella johonkin omia tunnelmia, mutta päiväkirjan pito ei oo koskaan onnistunut, - ehkä blogi sitten onnistuisi? Kuka tietää.
Tuun kirjoittamaan tänne ehkä kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran kuukaudessa. Mun kirjoitukset tulee tuskin koskaan olemaan älyttömän pitkiä, varmasti kuitenkin pitempiä kuin tämä. Ihan sen mukaan mikä fiilis on, ja milloin on aikaa kirjoittaa. :)

We're leaving together
But still it's farewell
And maybe we'll come back
To earth, who can tell?
I guess there is no one to blame
We're leaving ground
Will things ever be the same again?

the feels..♥